Kazuo Ishiguro: An Artist of the Floating World

Ishiguron Never Let Me Go jätti odotusten mukaisesti tyhjyyden. Mihin kirjaan voi tarttua viime vuosikymmenen parhaan kirjan jälkeen? Annoin sattuman ohjata valintaani ja käteni osui muutama viikko sitten lapsuuden kodissani Ishiguro-innostuksessa ostamaani opukseen. Ishigurolla siis jatketaan :) Hommasin Never Let Me Gon jälkeen samassa sarjassa julkaistut painokset tästä An Artist of the Floating Worldista ja When We Were Orphansista. Kumpaakaan en ikinä lukenut, orvoissa pääsin kai joskus puoleenväliin.
Mulla on paha tapa jumahtaa kirjailijoihin ja saada yliannostus kahlatessa puoliväkisin läpi niiden opuksia. Pahiten pilasin itselleni joskus Kunderan. Pitäisi aina osata vaihdella kirjailijoiden ja myös tekstityyppien välillä. Seuraavaksi siis ehkä jotain asiatekstiä. Ehkä. :)

Mutta.. An Artist of the Floating World.. Mulla ei ole tästäkään Ishiguron kirjasta mitään hirveän jäsenneltyä sanottavana, sillä Ishiguro ei kirjoita kovin perinteisellä tavalla itsekään. Ishiguron tekstit kiehtovat mua hirveästi, mutta en varsinaisesti osaa pistää sormeani siihen, mikä niissä viehättää. Jokin kerronnassa, ja juonen/juonettomuuden muotoutumisessa.
An Artist of the Floating World on minä-kertojan, eläköityneen Ono-taiteilijan, reflektiota sota-ajan jälkeisessä Japanissa. Jotain on tapahtunut sodassa, jotain, jossa Ono on ollut osallisena, joka voi vaikuttaa esiintullessaan Onon nuorimman tyttären avioitumismahdollisuuksiin. Mutta kyse ei taaskaan ole tapahtumista sinänsä, vaan henkilöistä. Muistan, että lukiessani Pitkän päivän iltaa (Ishigurolta) koin lievää inhoa päähenkilöä kohtaan. Sama kävi tämän kirjan kohdalla. Minä-kertoja tuntui epäluotettavalta, ylpeältä ja itseäänkorostavalta. Mutta kaikki tämä tapahtui jollain niin hienovaraisella tavalla, että tuntuu liioittelulta haukkua tätä kirjallista persoonaa. Mutta haluaisin niin kysyä Ishigurolta itseltään Pitääkö hän henkilöistään.

Kerronnan myötä Ono siis korostaa omaa etevyyttään ja suurta asemaansa ihailtuna taiteilijana. Samalla vyyhdistä avautuu kertomus taitelijoista ja heidän oppilaistaan, ihanteista ja niitä vastaan rikkomisesta. Mestari ja kisälli -suhde vertautuu isän ja pojan suhteeseen, ja kertomus isäänsä vastaan rikkovasta, itsenäistyvästä ja omalle tielleen lähtevästä pojasta toistuu kertomusken varrella ainakin kolmesti. Ehkä Onon suuri rikos liittyykin lopulta juuri tähän toistuvaan kertomukseen. Kun hän viimein päätyy tähän mestarin asemaan, ei hän itsekään kykene suhtautumaan taiteilijaksi kasvavaan harjoittelijaansa sen suuremmalla ymmärryksellä kuin hänen oma mestarinsa tai isänsä.

Onon rikos on myös olla liian pieni ja vähäpätöinen. Hän ei kykene auttamaan (tai halua tarpeeksi auttaa), kun apua kipeästi tarvitaan. Sodan jälkeen Ono kokee painetta rikosten hyvittämiseen. Kun muilla syyllisyyden vaivaamilla hyvitys tapahtuu itsemurhan kautta, tapahtuu Onolla kai jonkinlaista hyvitystä tyttären avioliittojärjestelyiden myötä.

An Artista of the Floating World on hyvin vapauttava kirja. Hienovaraisessa kerronnassaankin minun oli joskus raskasta lukea tekstiä, ihan vaan koska en kerta kaikkiaan halunnut olla Onon epärehellisen kerronnan kohteena. Siksi loppua kohden kehittyvä syyllisyydestä vapauttaminen kevensi myös omia tuntojani. Kertojan epärehellisyys ei olekaan suuntautunut ainoastaan lukijaa kohtaan, vaan näyttää suuntautuneen myös kertojaa itseään kohtaan. Käy ilmi, että hän on ylitulkinnut tilanteita oman itseltään kieltämänsä syyllisyyden vaivaamana, ja syyllisyyden taakka alkaa haihtua.

Tämä teos jätti kyllä uteliaisuuden Ishiguroa kohtaan. Olen joskus muinon lukenut Silmissä siintävät vuoretkin, joka nyt Japani-miljöössään kytkeytyy tähän teokseen. Siihenkin voisin palata, ja myös Pitkän päivän iltaan, jonka ärsyttävä kertoja kiehtoo tämän kirjan myötä entistä enemmän. Mutta viisainta lienee pitää etäisyyttä Ishiguroon, ja lukea vaikka sarjakuvia :)

Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go

Luin tämän kirjan vuonna 2006 kesällä. Ostin sen Pariisin lentokentältä paluulennolle viihdykkeeksi, samalla kun hankin myös sokkona Emilie Simonin Végétal-levyn. Ne eivät varsinaisesti kytkeydy muistoissani yhteen, mutta kummatkin värittävät voimakkaasti sen kesän tuntoja ja tunnelmia.
Huomasin pari viikkoa sitten, että tästä lempikirjakseni jääneestä teoksesta on viime vuonna tehty elokuva, joka on tänä keväänä rantautumassa Suomeen. (Tai okei, lempikirja ja lempikirja, yksi niistä, jotka saavat Ikean Expedit-hyllystäni sen parhaan osaston.)
Traileri lupasi paljon hyvää, mutta halusin palata kirjaan ennen kuin näen elokuvan. Olen siis lukenut opuksen aiemmin vain kerran, joten oli hieman hermostuttavaa palata niinkin korkealle arvostamansa teoksen kimppuun.
Mutta olihan se. Hyvä. Huh.
En vain tajua, että miten siitä voi tehdä elokuvan, joka välttelee scifimäisen aiheensa scifimäisyyttä niin taitavasti kuin tässä teoksessa onnistutaan tekemään. Sillä scifi ei ole se juttu. Se on vaan lähtökohta ja mysteeri, kysymysten lähde, joiden vastaukset jätetään sanomatta ääneen kuin ne olisivat yleistietoa. Tärkeämpää on ihmisyys ja muisti. Lapsuus. Yhdessä kasvamisen kivut, menneisyyden kanssa sinuiksi tuleminen tai oleminen.
Enkä edes tiedä mikä. Tästä kirjasta on niin vaikea irrottaa teemoja ja nostaa niitä toisa tärkeämmäksi. Kerronta on ihanaa, viipyilevää, välttelevää. Tuntuu, että rivien välissä tapahtuu niin paljon enemmän.
Ja lisäksi scifi-kirjan lukijalle on olemassa jatkuvasti se Kysymys, eli miten tämä kaikki selittyy. Tavallaan kaikki selittyykin lopulta, mutta samalla sitä huomaa, ettei selityksellä ole mitään väliä. Kaikki tärkeä on ollut muualla.