Tänään saatoin loppuun kullalle joululahjaksi antamani Siri Hustvedtin Lumouksen. Olen aiemmin lukenut Hustvedtilta teoksen Kaikki mitä rakastin, joka on Lumousta uudempi teos. Lumous on pieni, tiheä kirja ja siinä pyöritellään pitkälti samoja teoksia kuin seuraajassaankin. Taide, yksilön hurmos, tai yksilöys ovat vahvasti läsnä Lumouksessa. En jaksaisi puhua identiteetin problematiikasta, mutta kaipa sitäkin tässä sivutaan.
Ihastuin kirjan päähenkilöön toden teolla. Olen lopen kyllästynyt älykkäisiin naissankareihin, jotka harkitsevat toimiaan ja todistavat älyllisen tasa-arvonsa. Lumouksen päähenkilö Lily Dahl on nokkela ja äkkipikainen, toki älykäskin, mutta ennen kaikkea fyysinen olento. Kirjassa keskitytään paljolti Lilyn aistihavaintoihin, etenkin maailman likaiseen ja juurevaan puoleen, liian kirkkaaseen auringonvaloon ja mullan ja homeen tuoksuun. Pidin siitä, että Lily toimii ennen kuin ajattelee, ja jättää turhat ihmettelyt ja analyysit tavanomaisista kohtaamisista pois. Pidin siitä, kun toiset kirjailijat saattaessaan päähenkilönsä vaaraan ja toteavat päähenkilön pelkäävän ja tahtovan pois, kokee Lily väsymystä ja aistien sumenemista, pakkoa päästä toiseen tilaan. Hustvedtin kerronta vetoaa minussa tunteeseen, tai siihen "gut feelingiin". Kerronnassaan hän ohittaa aivoille puhumisen, ja puhuu suoraan ruumiin kokemukselle (tai kokemusmuistille) itselleen.
Pidin juonen rakenteesta myös kovasti. Kerronta ikään kuin kierteli dekkarigenren ilmaisutapoja, nappasi niistä jotain itselleen, mutta kuljetti kuitenkin kohtaukset eri tavoin eteenpäin. Avomieheni lukiessaan huokaisi toistamiseen, ettei oikein ota selvää kirjasta, siis mihin se on menossa. Pidin tästä piirteestä kirjassa erityisen paljon. Käyttäessään joitain dekkarikerronnan tapoja teos herättää lukijassa tiettyjä odotuksia, mutta vastaakin näihin odotuksiin aina toisella tavalla. En varsinaisesti kuitenkaan yllättynyt käänteistä, sillä kerrontatyyli oli niin vääjäämätöntä ja soljuvaa, samoin kuin päähenkilön Lilyn tapa toimiakin.
Dekkarius oli siis Lumouksessa läsnä alusta alkaen. Kirja olisi myös voinut olla kummitustarina, jotain maagista realismia lähentelevää kerronnassa oli.
En voi olla peilaamatta Lumousta muistikuviini teoksesta Kaikki mitä rakastin. Jälkimmäisessä petyin, kun maaginen ja mukaansatempaava kerronta kiertyi nimenomaan dekkarimaiseksi jännäriksi. Lumouksessa jännitystä rakennetaan intohimon ja pahaenteisyyden voimin alusta alkaen, kun Kaikki mitä rakastin tuotti pahaenteisyyden kriminalistiset syvyydet vasta loppua kohden teosta esiin. Pidän myös taidetematiikan tuomista pikkukaupunkimiljööseen hyvänä ratkaisuna, sillä Kaikki mitä rakastin sisälsi hieman itseäni ärsyttävää elitististä taidepyöritystä. Lumouksessa taide manifestoituu sekä salaperäisen kuvataiteilijan vangitsevissa maalauksissa, että pikkukaupungin amatööriteatterin kautta avautuvassa roolileikki-ajatuksessa. (Tarkemmin ajateltuna leikki on kaukana tämän teoksen rooleista, kun todellisuus saa useampia ulottuvuuksia roolien kautta)
Sivuhuomautuksena mainittakoon, että maalaustaiteen kuvailu ei minulle Lumouksessa toiminut lainkaan. Sanallistettu maalaus, jonka olisi kai tarkoitus saada suorastaan maagista (tai ainakin lumoavaa) hehkua, vaikutti omiin korviini hieman kököltä. Saman ongelman muistan teoksesta Kaikki mitä rakastin. Kun tekstissä vakuutetaan nähdyn maalauksen vaikuttavuutta ja samalla visualisoin sitä lukemani perusteella, on lopputulos pahimmillaan vain ristiriitainen. Hustvedt pitää tarkasta visuaalisen kuvailusta: hän kuvailee Lumouksen maalaukset hyvin tarkoin. Mutta jokin siinä vain ei toimi. Ei minulle. Ehkä kyse on siitä, että tässäkin teoksessa kuvaillaan jollain tavalla visuaaliselta kerronnaltaan erikoisia teoksia, ja omiin korviini ne sattuvat särähtävän teennäisiltä.
