Sain jokunen aika sitten loppuun Jonathan Safran Foerin teoksen Everything Is Illuminated (Kaikki valaistuu). Jätin melko tahallaan kirjoittamasta mitään muistiin, sillä teos sai minut melko lailla surulliseksi. Ja mä en ehkä osaa käsitellä surua kovin hyvin. Mieluummin välttelen suruja..
Mutta onhan se niin, että hyvin kirjoitettu kirja, joka saa surulliseksi, on puhdistava kokemus. Kaipa tämäkin oli puhdistava, mutta minut se lamaannutti pariksi päiväksi kummallisiin, unenomaisiin fiiliksiin. Tätä ei varmaan auttanut se, että kirja oli uudella tavalla surreaalisti kirjoitettu.
Kirjalla oli muutenkin paljon annettavaa ihmiselle, joka fiilistelee kikkailevaa kerrontatyyliä. Tämä kirja kikkaili. Melko paljon. Mutta itselleni se ei missään kohtaa kuitenkaan ollut liikaa, vaikka ihan siinä rajoilla. Kerronta oli lähes tyystin ulkoistettu.. öö.. tai tavallaan Foer on laittanut oman nimensä teoksen kanteen, mutta kerronnallaan ilmaisee, ettei olisikaan teosta kokonaan itse kirjoittanut. Kyseessä on kirjeromaanin, veijariromaanin ja historiallisen (?) romaanin sekoitus. Mutta tosi oudolla tavalla.
Everything Is Illuminated etenee kahdessa, kolmessa kerrontalinjassa, joista yhdessä Foer kirjoittaa esivanhempiensa vaiheista Ukrainan kyläpahasessa Trachimbrodissa. Toisessa kerrontalinjassa kerrotaan Foerin tekemästä matkasta Ukrainaan etsimään tätä kylää ja mahdollisia eloonjääneitä natsien juutalaisvainoista ja kertojana tässä osiossa toimii Foerin opas Alex. Kolmas tarinalinja koostuu Alexin tekstin saatekirjeistä, joissa hän kertaa tuntojaan sekä mitä matkan jälkeen on tapahtunut.
Eikä mikään tuossa kolmessa tarinalinjassa ole sekavaa, mikäli nyt siltä vaikuttaa :)
Itse ihastuin heti ensi alkuun Alexin kerronnan huonoon englantiin (joka mielestäni silmäilemässäni suomennoksessa tulee surkiasti esin) ja siihen persoonaan, joka tekstistä välittyy. Trachimbrodin historiallisissa osuuksissa tunnelma on jännä, sillä kirjoittaja ei todellakaan ole hakenut historiallista uskottavuutta, vaan on kirjoittanut henkilöistä ja heidän ihmissuhteistaan kuin he olisivat tämän päivän ihmisiä. Lisäksi juutalaiskylän elämästä on kerrottu niin eriskummallisella tavalla, että lukijana päätyy väkisinkin valtaavaan surreaaliin fiilikseen.
Ja täytyy myöntää: en tykkää lukea juutalaisvainoista, enkä tykkää katsoa aiheesta leffoja. Liian ahdistavaa, liian lohdutonta. Siksi luinkin mieluusti Foerin tätä teosta, sillä vaikka kyse olikin juutalaisista ja kirjassa sivuttiin vahvasti sodan vaikutuksia kylään ja Foerin sukulaisiin, ei teoksessa ollut varsinaista politiikkaa ja keskitysleirimeininkiä, vaan sota julmuuksineen oli kaukaista maisemaa oudolle kylälle ja sen persoonallisille asukkaille. Kun sota viimein pyyhkäisee kylän läpi, on lannistus ja ahdistus ehkä sitäkin voimakkaampi. Teos tarttui minuun emotionaalisella tasolla sen verran voimakkaasti, että meni tosiaan pari päivää, ennen kuin pystyi ajattelemaankaan jonkun toisen kirjan aloittamista.
Mutta tavallaan se surullinen loppu oli ainut oikea sellaisen eriskummallisen magiikan päätteeksi. Nykymaailmaan taiat eivät yllä, ja elävien legendojenkin täytyy kuolla ennen pitkää.
