En oikein tiedä kuuluuko tämä kirja tähän blogiin, mutta kirjana se ohitti Laura Lindstedtin Sakset, joka oli siis vielä viime viikolla ratikkakirjanani.
Tsh Oxenreiderin Organized Simplicity ei siis ole fiktiota, kuten varmaan kaikki muut tässä blogissa käsittelemäni (eli siis öö ne kaikki neljä kirjaa :D), vaan ameriikkalaiseen tyyliin self-help -osastoa. Mutta lukukokemuksena innostava ja toimintaan patisteleva.
Mä siis elän taloudessa, jossa kaikki on ollut enemmän tai vähemmän sekaisin, kaaoksessa. Kaaos on sikäli hallitsematon, että perussiivous ei auta kuin hetkellisesti ja kahden päivän päästä tavarat ovat taas levällään, tiskejä tiskaamatta ja stressitasot nousee heti kun astuu kodin ovesta sisään (tai useimmiten ne kai ei oikein laske kun palaa töistä kotiin).
Oxenreider tarjoaa 10 päivän organisointiohjelman tähän kaaokseen. Tarkoitus on miettiä, mikä omassa elämässä on tärkeää, mihin perheenä pyrimme ja riisua elämästä (materiaalisesta ja henkisestä) kaikki se, mikä ei tue omia arvoja ja pyrkimyksiä. Kuulostaa vähän hippimeiningiltä, mutta Oxenreider kyllä perustelee asiansa hyvin.
Käytännössä ohjelma on selkeän ohjeistava ja 10 päivän ohjelma toteutetaan 10 peräkkäisenä päivänä, joista ensimmäinen keskittyy pintasiivoukseen, ja toisesta päivästä aloitetaan kaikesta turhasta luopuminen. Itse aloittelin kirjan innostamana "declutteroimisen" samalla kun kirjan lukemisenkin, siis ennen kuin pääsin itse ohjelmaan asti. Kirjan declutteroimisvaiheessa lukijan tulee hommata kolme laatikkoa joista yhteen laitetaan pois lahjoitettavat asiat, toiseen myytävät asiat ja kolmanteen 'ehkä' asiat, eli tavarat, joista luopumisesta ei vielä ole ihan varma. Olemme nyt declutteroineet kirjahyllystämme kaikki turhat kirjat, joita tuli jo kokonainen laatikollinen, joten itse voin sanoa suoraan, että laatikoita tarvitaan varmaan pienen muuttokuorman verran.
Mutta. Tykkäsin kirjasta ihan hirveästi. Se oli rakenteeltaan selkeä, mutta keveä ja antaa ohjelmassaan paljon tilaa yksilöllisille mieltymyksille. Tässä ei siis ole tarkoitus oppia Oxenreiderin elämäntyyliä tai muutenkaan pakottaa itseään mihinkään jonkun self-help gurun mielipiteen mukaiseen malliin. Omaa elämän yksinkertaistamisprosessia ohjaa siis omat mieltymykset ja arvot, mutta tavoitteena ons e, että hallitsemme tavaroitamme eivätkä ne meitä.
Olen selaillut tässä myös toista samankaltaista kirjaa, Laura Wittmanin Clutter Rehabia, mutta se tuntuu lähinnä hyvältä jatkolta tuolle Oxenreiderin opukselle. Mutta eipä arvostella ennen lukemista :)
En hirveästi tykkää suositteluista, mutta nyt haluan oikeasti sanoa, että suosittelen tuota Oxenreiderin kirjaa kaikille, jotka tuntevat olevansa hieman ulkopuolisia omassa kodissaan, jossa kaikki ei ole ihan hallinnassa. En tiedä tuleeko ohjelma toimimaan käytännössä, se on sen verran pitkäaikainen prosessi (10 päivän deklutterointi on vasta ensimmäinen vaihe, mutta vaikeampi osuus on vanhoista tottumuksista eroon pääsy, etenkin tällaiselle kirppisaddiktille), mutta kirjana se antoi paljon ajateltavaa, eikä ärsyttänyt juuri ollenkaan - toisin kuin self-help -osaston kirjat helposti tekevät.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Kazuo Ishiguro: An Artist of the Floating World
Ishiguron Never Let Me Go jätti odotusten mukaisesti tyhjyyden. Mihin kirjaan voi tarttua viime vuosikymmenen parhaan kirjan jälkeen? Annoin sattuman ohjata valintaani ja käteni osui muutama viikko sitten lapsuuden kodissani Ishiguro-innostuksessa ostamaani opukseen. Ishigurolla siis jatketaan :) Hommasin Never Let Me Gon jälkeen samassa sarjassa julkaistut painokset tästä An Artist of the Floating Worldista ja When We Were Orphansista. Kumpaakaan en ikinä lukenut, orvoissa pääsin kai joskus puoleenväliin.
Mulla on paha tapa jumahtaa kirjailijoihin ja saada yliannostus kahlatessa puoliväkisin läpi niiden opuksia. Pahiten pilasin itselleni joskus Kunderan. Pitäisi aina osata vaihdella kirjailijoiden ja myös tekstityyppien välillä. Seuraavaksi siis ehkä jotain asiatekstiä. Ehkä. :)
Mutta.. An Artist of the Floating World.. Mulla ei ole tästäkään Ishiguron kirjasta mitään hirveän jäsenneltyä sanottavana, sillä Ishiguro ei kirjoita kovin perinteisellä tavalla itsekään. Ishiguron tekstit kiehtovat mua hirveästi, mutta en varsinaisesti osaa pistää sormeani siihen, mikä niissä viehättää. Jokin kerronnassa, ja juonen/juonettomuuden muotoutumisessa.
An Artist of the Floating World on minä-kertojan, eläköityneen Ono-taiteilijan, reflektiota sota-ajan jälkeisessä Japanissa. Jotain on tapahtunut sodassa, jotain, jossa Ono on ollut osallisena, joka voi vaikuttaa esiintullessaan Onon nuorimman tyttären avioitumismahdollisuuksiin. Mutta kyse ei taaskaan ole tapahtumista sinänsä, vaan henkilöistä. Muistan, että lukiessani Pitkän päivän iltaa (Ishigurolta) koin lievää inhoa päähenkilöä kohtaan. Sama kävi tämän kirjan kohdalla. Minä-kertoja tuntui epäluotettavalta, ylpeältä ja itseäänkorostavalta. Mutta kaikki tämä tapahtui jollain niin hienovaraisella tavalla, että tuntuu liioittelulta haukkua tätä kirjallista persoonaa. Mutta haluaisin niin kysyä Ishigurolta itseltään Pitääkö hän henkilöistään.
Kerronnan myötä Ono siis korostaa omaa etevyyttään ja suurta asemaansa ihailtuna taiteilijana. Samalla vyyhdistä avautuu kertomus taitelijoista ja heidän oppilaistaan, ihanteista ja niitä vastaan rikkomisesta. Mestari ja kisälli -suhde vertautuu isän ja pojan suhteeseen, ja kertomus isäänsä vastaan rikkovasta, itsenäistyvästä ja omalle tielleen lähtevästä pojasta toistuu kertomusken varrella ainakin kolmesti. Ehkä Onon suuri rikos liittyykin lopulta juuri tähän toistuvaan kertomukseen. Kun hän viimein päätyy tähän mestarin asemaan, ei hän itsekään kykene suhtautumaan taiteilijaksi kasvavaan harjoittelijaansa sen suuremmalla ymmärryksellä kuin hänen oma mestarinsa tai isänsä.
Onon rikos on myös olla liian pieni ja vähäpätöinen. Hän ei kykene auttamaan (tai halua tarpeeksi auttaa), kun apua kipeästi tarvitaan. Sodan jälkeen Ono kokee painetta rikosten hyvittämiseen. Kun muilla syyllisyyden vaivaamilla hyvitys tapahtuu itsemurhan kautta, tapahtuu Onolla kai jonkinlaista hyvitystä tyttären avioliittojärjestelyiden myötä.
An Artista of the Floating World on hyvin vapauttava kirja. Hienovaraisessa kerronnassaankin minun oli joskus raskasta lukea tekstiä, ihan vaan koska en kerta kaikkiaan halunnut olla Onon epärehellisen kerronnan kohteena. Siksi loppua kohden kehittyvä syyllisyydestä vapauttaminen kevensi myös omia tuntojani. Kertojan epärehellisyys ei olekaan suuntautunut ainoastaan lukijaa kohtaan, vaan näyttää suuntautuneen myös kertojaa itseään kohtaan. Käy ilmi, että hän on ylitulkinnut tilanteita oman itseltään kieltämänsä syyllisyyden vaivaamana, ja syyllisyyden taakka alkaa haihtua.
Tämä teos jätti kyllä uteliaisuuden Ishiguroa kohtaan. Olen joskus muinon lukenut Silmissä siintävät vuoretkin, joka nyt Japani-miljöössään kytkeytyy tähän teokseen. Siihenkin voisin palata, ja myös Pitkän päivän iltaan, jonka ärsyttävä kertoja kiehtoo tämän kirjan myötä entistä enemmän. Mutta viisainta lienee pitää etäisyyttä Ishiguroon, ja lukea vaikka sarjakuvia :)
Mulla on paha tapa jumahtaa kirjailijoihin ja saada yliannostus kahlatessa puoliväkisin läpi niiden opuksia. Pahiten pilasin itselleni joskus Kunderan. Pitäisi aina osata vaihdella kirjailijoiden ja myös tekstityyppien välillä. Seuraavaksi siis ehkä jotain asiatekstiä. Ehkä. :)
Mutta.. An Artist of the Floating World.. Mulla ei ole tästäkään Ishiguron kirjasta mitään hirveän jäsenneltyä sanottavana, sillä Ishiguro ei kirjoita kovin perinteisellä tavalla itsekään. Ishiguron tekstit kiehtovat mua hirveästi, mutta en varsinaisesti osaa pistää sormeani siihen, mikä niissä viehättää. Jokin kerronnassa, ja juonen/juonettomuuden muotoutumisessa.
An Artist of the Floating World on minä-kertojan, eläköityneen Ono-taiteilijan, reflektiota sota-ajan jälkeisessä Japanissa. Jotain on tapahtunut sodassa, jotain, jossa Ono on ollut osallisena, joka voi vaikuttaa esiintullessaan Onon nuorimman tyttären avioitumismahdollisuuksiin. Mutta kyse ei taaskaan ole tapahtumista sinänsä, vaan henkilöistä. Muistan, että lukiessani Pitkän päivän iltaa (Ishigurolta) koin lievää inhoa päähenkilöä kohtaan. Sama kävi tämän kirjan kohdalla. Minä-kertoja tuntui epäluotettavalta, ylpeältä ja itseäänkorostavalta. Mutta kaikki tämä tapahtui jollain niin hienovaraisella tavalla, että tuntuu liioittelulta haukkua tätä kirjallista persoonaa. Mutta haluaisin niin kysyä Ishigurolta itseltään Pitääkö hän henkilöistään.
Kerronnan myötä Ono siis korostaa omaa etevyyttään ja suurta asemaansa ihailtuna taiteilijana. Samalla vyyhdistä avautuu kertomus taitelijoista ja heidän oppilaistaan, ihanteista ja niitä vastaan rikkomisesta. Mestari ja kisälli -suhde vertautuu isän ja pojan suhteeseen, ja kertomus isäänsä vastaan rikkovasta, itsenäistyvästä ja omalle tielleen lähtevästä pojasta toistuu kertomusken varrella ainakin kolmesti. Ehkä Onon suuri rikos liittyykin lopulta juuri tähän toistuvaan kertomukseen. Kun hän viimein päätyy tähän mestarin asemaan, ei hän itsekään kykene suhtautumaan taiteilijaksi kasvavaan harjoittelijaansa sen suuremmalla ymmärryksellä kuin hänen oma mestarinsa tai isänsä.
Onon rikos on myös olla liian pieni ja vähäpätöinen. Hän ei kykene auttamaan (tai halua tarpeeksi auttaa), kun apua kipeästi tarvitaan. Sodan jälkeen Ono kokee painetta rikosten hyvittämiseen. Kun muilla syyllisyyden vaivaamilla hyvitys tapahtuu itsemurhan kautta, tapahtuu Onolla kai jonkinlaista hyvitystä tyttären avioliittojärjestelyiden myötä.
An Artista of the Floating World on hyvin vapauttava kirja. Hienovaraisessa kerronnassaankin minun oli joskus raskasta lukea tekstiä, ihan vaan koska en kerta kaikkiaan halunnut olla Onon epärehellisen kerronnan kohteena. Siksi loppua kohden kehittyvä syyllisyydestä vapauttaminen kevensi myös omia tuntojani. Kertojan epärehellisyys ei olekaan suuntautunut ainoastaan lukijaa kohtaan, vaan näyttää suuntautuneen myös kertojaa itseään kohtaan. Käy ilmi, että hän on ylitulkinnut tilanteita oman itseltään kieltämänsä syyllisyyden vaivaamana, ja syyllisyyden taakka alkaa haihtua.
Tämä teos jätti kyllä uteliaisuuden Ishiguroa kohtaan. Olen joskus muinon lukenut Silmissä siintävät vuoretkin, joka nyt Japani-miljöössään kytkeytyy tähän teokseen. Siihenkin voisin palata, ja myös Pitkän päivän iltaan, jonka ärsyttävä kertoja kiehtoo tämän kirjan myötä entistä enemmän. Mutta viisainta lienee pitää etäisyyttä Ishiguroon, ja lukea vaikka sarjakuvia :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)