Luin tämän kirjan vuonna 2006 kesällä. Ostin sen Pariisin lentokentältä paluulennolle viihdykkeeksi, samalla kun hankin myös sokkona Emilie Simonin Végétal-levyn. Ne eivät varsinaisesti kytkeydy muistoissani yhteen, mutta kummatkin värittävät voimakkaasti sen kesän tuntoja ja tunnelmia.
Huomasin pari viikkoa sitten, että tästä lempikirjakseni jääneestä teoksesta on viime vuonna tehty elokuva, joka on tänä keväänä rantautumassa Suomeen. (Tai okei, lempikirja ja lempikirja, yksi niistä, jotka saavat Ikean Expedit-hyllystäni sen parhaan osaston.)
Traileri lupasi paljon hyvää, mutta halusin palata kirjaan ennen kuin näen elokuvan. Olen siis lukenut opuksen aiemmin vain kerran, joten oli hieman hermostuttavaa palata niinkin korkealle arvostamansa teoksen kimppuun.
Mutta olihan se. Hyvä. Huh.
En vain tajua, että miten siitä voi tehdä elokuvan, joka välttelee scifimäisen aiheensa scifimäisyyttä niin taitavasti kuin tässä teoksessa onnistutaan tekemään. Sillä scifi ei ole se juttu. Se on vaan lähtökohta ja mysteeri, kysymysten lähde, joiden vastaukset jätetään sanomatta ääneen kuin ne olisivat yleistietoa. Tärkeämpää on ihmisyys ja muisti. Lapsuus. Yhdessä kasvamisen kivut, menneisyyden kanssa sinuiksi tuleminen tai oleminen.
Enkä edes tiedä mikä. Tästä kirjasta on niin vaikea irrottaa teemoja ja nostaa niitä toisa tärkeämmäksi. Kerronta on ihanaa, viipyilevää, välttelevää. Tuntuu, että rivien välissä tapahtuu niin paljon enemmän.
Ja lisäksi scifi-kirjan lukijalle on olemassa jatkuvasti se Kysymys, eli miten tämä kaikki selittyy. Tavallaan kaikki selittyykin lopulta, mutta samalla sitä huomaa, ettei selityksellä ole mitään väliä. Kaikki tärkeä on ollut muualla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti