En usein lue suomalaista kirjallisuutta. Olen lukenut kotimaisista veljeksiä, kalevalaa, ja uudemmista muistelen Putkinotkoa hyvällä ;) Jokin on synnyttänyt lievän epäilevän asenteen suomalaista kirjallisuutta kohtaan, mutta pitäähän sitä aina välillä tarttua ennakkoluulottomasti vastaantuleviin opuksiin.
Tällä kertaa tarttui eurolla mukaan kirjaston poistomyynnistä Laura Lindstedtin Sakset. Muistan nähneeni kirjaa joka puolella muutama vuosi sitten. Koska kirja tuli ryminällä, ajattelin että ei se ihan kehno voi olla.
Eikä se ollutkaan. Varsinaisesti. Mutta oli huono tarttua kahden Ishiguron jälkeen tällaiseen teokseen. Ishiguron pelkistetty ja vähäeleinen kerronta korosti Saksien rönsyilevän kielen liiallisuutta. Alkusivuilta lähtien lukeminen oli hieman vastentahtoista, kuten jo edellinen declutter-kirjan arviointi taisi osoittaa.
Oman ennakkoluuloni mukaan kotimainen kirjallisuus hyväksikäyttää paljon rönsyilevää, runollista kieltä, sellaista assosioivaa tiedon ohittavaa selkärankakieltä, mikä parhaimmillaan on todella koskettavaa ja inspiroivaa. Saksissa kieli tuntui kuitenkin falskilta: miksi ihminen, joka vaikuttaa kuivahkolta ja loogiselta uranaiselta käyttäisi sisäisessä monologissaan kaiken tiedon ja analyysin ohittavaa kieltä? Jos henkilöhahmo vaikuttaa olevan tunnekahlitussa tilassa, miksi kerronta tapahtuu puheella, joka sopisi paremmin vaikkapa tyystin ulkopuoliselle kertojalle?
Lisäksi loppupuolella kirjaa aloin tipahtaa kärryiltä. Yleensä jos tipahdan kärryiltä, palaan hieman taaksepäin, jotta saan kiinni mm. kertojanmuutoksista, ja siitä kenen unista/hallusinaatioista/muistoista on missäkin kohtaa kyse. Mutta Saksien kanssa eniten tapahtuu aivan viimeisellä kuudenneksella. Rakenne tuntuu melko epäsuhtaiselta. Kenties tarkoituksena on ottaa vauhtia traagista loppua kohden, mutta minut pudotettiin näillä kohdin täysin. Eikä edes haitannut. Kahlasin loppuun välittämättä suuriakaan tapahtumista.
Varmaan toinen lukukerta avaisi kirjaa enemmän. Ja varmaan etäisyys Ishiguron kerrontaan antaisi paremmat mahdollisuudet ymmärtää rönsyjä. Kyllä kerronta nimittäin tuntui parantuvan loppua kohden, vaikka en edelleenkään kyennyt siihen uskomaan.
Olen Ishiguron kohdalla miettinyt usein epämiellyttäviä henkilöhahmoja. Tässäkin kirjassa päähenkilö tuntui ikävältä ja epämiellyttävältä heti alkumetreiltä. Mutta erona Ishiguroon päähenkilön torjuntani etäännytti minut nopeasti kerronnasta ja kirjasta, olin lukijana menetetty tapaus jo varhain (siispä tämän arvion olemassaolokin on sattumanvaraista ja turhaa), kun taas Ishiguro tuntuu jotenkin nykäisevän minut lukijana takaisin kiinni kerrontaan. Kiinnostukseni siis säilyy vaikka epäilisin päähenkilöä.
Minullekaan Sakset eivät maistuneet. Tipuin myös kärryiltä, mutta lopulta en välittänyt tarinasta niin paljoa, että olisin jaksanut palata taaksepäin ja kerrata. Kirjassa oli jotain todella luotaantyöntävää.
VastaaPoista